Intiaanijoulu!

Hoi! Onko täällä enää ketään? Ajattelin tulla tänne sellaisia ilmoittelemaan, että tasan kahden viikon päästä lentokone laskeutuu Delhiin. Tarkoituksena olis reissata Intiassa kuukauden ajan ja kiertää ainakin Delhissä, Varanasissa, Agrassa (Taj Mahal) ja Rajasthanissa. Kiinnostaisko saada tänne matkakuvia ja -juttuja? En saanut Intiasta tarpeekseni, joten pakko pakata rinkka ja lähteä Tommin kanssa maailmalle. 

Ikävä

Haloohaloo, onko täällä enää ketään? Oon tullut jo kaksi kuukautta sitten takaisin Suomeen ja mun ei pitänyt enää palailla tän blogin ääreen - tai oli tarkoitus heti Suomeen saavuttua, mutta jotenkin siitä tuli aina vaan vaikeampaa ja vaikeampaa. Voin tunnustaa, että sain vasta äsken ladattua ne muutamat Mumbain kuvat koneelle, mitä napsin viimeisien päivien aikana. En tiedä, miten pitkälle sekin olisi mennyt, jos Tommi ei olisi hoputtanut. Enhän mä mitään Intiaa ja tätä mieletöntä kokemusta ole unohtanut, päinvastoin. Se elää päivittäin mun elämässä ja kaikki pienimmätkin asiat tuntuu muistuttavan siitä. Mulla on aivan kamala ikävä takaisin. En osaa selittää tätä tunnetta, mutta reissuun lähdön halu on kova. Niin kova, että nyt mun oikeaa rannettani koristaa teksti "wanderlust" ja kompassitähti. Oli se sitten miten kliseinen kuva tahansa, niin ainakin se on mua ja otettu erityisesti Intia mielessä. Vaikka en Intiaan pääsekkään hetkeen (mutta aivan varmasti aion palata sinne takaisin), niin onneksi ensi viikolla lähdetään muutamaksi päiväksi Berliiniin. Se saa luvan lievittää hieman tätä ikävää.

Arkeen on täällä Suomessa palailtu jo moneen kertaan kaikesta huolimatta. Aika kuluu töitä tehden. Olihan mulla myös tuossa muutamat verkkokurssitkin käytävänä, kun ne jäi roikkumaan tän vaihdon takia (mutta se oli todella pientä siihen nähden, mitä kaikkea koin 3,5 kuukauden aikana). Mitähän muuta... arkea ja sohvalla löhöilyä. En mä tiedä onko mun elämäni kovin paljoa muuttunut tän vaihdon jälkeen. Ehkä mä olen itsevarmempi? Kenties en ole edes huomannutkaan kaikkia muutoksia, vastahan kotiinpaluusta on kaksi kuukautta.

Tässä nyt vielä muutamat ja kaiketi ne blogin viimeiset kuvat. Mumbaista nämä. Vietettiin siellä Gugun kanssa hetki ennen Suomea. Ei me mitään ihmeempiä tehty, Mumbai on niin kamalan iso kaupunki. Matkusteltiin lähijunalla, käytiin Essel world huvipuistossa, shoppailtiin ja ihmeteltiin. Kenties joskus palailen vielä kyseiseen kaupunkiin ja löydän sieltä jotakin jännempää. Näihin kuviin ja tunnelmiin, kiitos teille kaikille! :) Intia kiittää ja kuittaa!

Mumbai International airport

Koko yö hengailtu Mumbain lentokentällä ja 45 minsan päästä päästään koneeseen! Ensin lento Istanbuliin, siellä vaihto ja kohti  Helsinkiä! Käääks mun läppärin akku loppuu ihan pian, joten ei muuta kuin TSAAAUUUUUUU ja hyvää matkaa meille! 

Herkistelypostaus

Nyt oon kyllä niin sekavissa tunnelmissa tätä naputellessa. Mä en tiedä miten päin mun pitäisi olla. Mitä mun pitäisi tuntea? Mun tekisi mieli itkeä ja nauraa. Riehua, mököttää, tanssahdella, lyödä päätä seinään. Mitä mä ylipäätään teen Suomessa. Mä en halua. Mä haluan. Eiku en mä tiedä mitä mä haluan. Mä olen kotiutunut Intiaan. Mä puhun siitä kotina. Punessa on meiän oma pieni kämppä, se me jaetaan yhdessä Gugun ja lutikoiden kanssa.. ja nyt mä menen kotiin. Siis siihen toiseen kotiin, se on siellä Suomessa. Siellä on ne kaikki ihanat ihmiset. Mä olen aivan sekaisin.

En tosiaankaan osannut kuvitella, että että tää päivä koittaisi näin pian, kun kirjoittelen jo viimeistä postausta Punesta. No mut niin se aika kuluu. 3,5 kuukautta mielettömässä maassa ja mielettömien ihmisten keskellä on vain liian vähän. Mulla on täällä vielä jutut kesken, enhän mä vielä voi lähteä. Mut hetken päästä mut valtaa jälleen se hyvänolon tunne: mä pääsen mun rakkaiden ihmisten keskelle ja takaisin tuttuun ja turvalliseen Suomeen. Mut silti, joskus on vain hyvä heittäytyä pois siltä omalta mukavuusalueelta. Silloin sitä oppii eniten itestään. Mä voisin väittää, että tuun ainakin itsevarmempana ihmisenä täältä takaisin. Kyllä mä pärjään omillanikin.

Tässä on ollut nyt semmoinen tahti päällä, että ehdittäis näkemään ja kokemaan vielä tarpeeksi niitä Intiajuttuja ennen kotiinpaluuta - tai siis ennen sitä ykköskotiin paluuta. Me ollaan saatu tutustua täällä aivan mielettömän ihaniin ihmisiin ja niitähän tässä eniten jää kaipaamaan. Ja tätä kaikkea huolettomuutta, aikatauluttomuutta ja stressittömyyttä. Mä olen päässyt pois siitä ainaisesta oravanpyörästä ja ensi viikolla mä olen siinä jälleen mukana. Mä olen niin onnellinen, kun viime syyskuussa hetki sitten Laosista palattuani aloin juttelemaan Gugun kanssa enkuntunnilla. Kyllä me tiedettiin toisemme, mutta me oltiin enemmänkin luokkakavereita sitä ennen. No sitten Gugu sanoi, että se lähtee Intiaan vaihtoon - ja siitä se idea sitten lähtikin. Mä vain ilmotin Tommille Kambodzaan, että hei meikä lähtee. Kotijoukoillekkin naputtelin vain viestiä, että miltäs kuulostaa tämmönen suunnitelma. Ja niin mä lähdin. Parhaat ideat syntyy näin. Ottakaa ja lähtekää, jos siihen löytyy pieninkin mahdollisuus. Nyt mulla on aivan ihana ystävä vierellä, jonka kanssa oon saanut kokea Intian. Kiitos Gugu! <3

Viimeinen päivä Punessa on nyt korkattu. Tänään pitäisi ehtiä vielä tapaamaan Dr Shettya, hoitamaan meiän pieni ylläri hostellin ihanille tytöille, käydään Saran luona, pakkaillaan ja illaksi mennään supersuloiselle Monikalle, joka on kokannut meille jotakin hyvää! Yöksi vielä viimeisen kerran KEM hospitalille rinkat mukana. Yksi ovi sulkeutuu ja on aika mennä kohti uusia haasteita. Itsevarmempana, monta kokemusta rikkaampana ja onnellisempana kuin koskaan. Hyvästi Pune, meiän kakkoskoti! <3

Aarteenmetsästäjä Ross islandilla ja vähän Port Blairia

Meillä on nää päivärytmit nyt ihan miten sattuu (kiitos yövuorojen), joten oon melkeinpä aktiivisin keskellä yötä! Sen myötä sain aikaiseks tehdä myös tän postauksen Rossista. Viime yönäkin tuli pakattua rinkkaa (on muuten lähes mahdoton tehtävä.. joko rinkka repeää liitoksistaan, kaadun selälteni sen painosta Mumbaissa tai joudun maksamaan lentokoneeseen mentäessä liikakiloista), keiteltyä yönuudeleita ja hölmöiltyä. Nukkumaankin taidettiin käydä silloin, kun paikalliset jo heräsivät. Niin taitaa käydä myös tänä yönä.  No onpahan helppoa lähteä sunnuntaina viiden kuuden aikoihin aamusta juna-asemalle - meidän matka kohti Mumbaita ja Suomea meinaan alkaa! Nojoo se siitä alkuhölöstä, nyt kuitenkin Ross Islandia ja vähän Port Blairia siinä sivussa! Mulla oli Portista ihan kuviakin tässä postauksessa, mutta blogger ei oo enää kiva, joten mennään nyt näillä. Mur.

Lentomatka kestää kaks tuntia sekä Kolkatasta että Chennaista Port Blairiin. En tiiä, pääseekö nykyään jo muistakin kaupungeista Andamaaneille. Väli on mahollista taittaa myös lautalla, mut käsittääkseni matkaaminen sillä kestää useamman päivän ajan ja on vaan tosi tylsää. Meillä oli tiukka aikataulu, joten lennettiin Kolkatasta Port Blairille, jossa oltiin yksi yö, kun myöhästyttiin viimeiseltä Havelockin lautalta. Ei me siellä Port Blairilla silloin oikein mitään ehditty näkemään, joten kierreltiin kaupunkia vasta Havelockilta saavuttaessa. Tai no, kaikki neljä satuttiin iskemään silmämme isoon mainoskylttiin heti, kun saavuttiin Port Blairiin: "Andaman fried chicken." KFC:n ystävinä meiän oli päästävä sinne safkaamaan, mut eihän niillä reppanoilla mitään ollut, mitä menussa oli. D: Ne nugetitkin oli ihan ällöjä. En suosittele.

Okei rasvasista kanoista seuraavaan. Havelockilta Portiin palattua Lonely Planetista bongasin Ross Islandin, joka on Portin vieressä oleva pieni saari. Rossille kulkee päivittäin lautat ja ne lähtee siltä pieneltä satama-alueelta (siis ihan oikeasti laivat lähtee satamasta... voi taas miettiä mun ajatuksenjuoksua tähän aikaa yöstä). Kävelette vaan semmosen ison keltaisen portin alta, jossa mainostetaan vesiurheilua ja hetken päästä sut ympäröi monet lauttalippujen myyjät. Meno-paluutiketti täyteen ahdetussa paatissa tais maksaa 90 rupiaa. Mä en ymmärrä. Se pieni purkki oli jo ihan täynnä, mutta silti sitä jengiä vaan tulee ja tulee lisää. Intialaisia mahtuu pieneenkin tilaan muuten aika paljon. Tää tuntuu koskevan jokaista julkista (paitsi lentokonetta haahaa), mitä ollaan testailtu. Huvitti vähän, kun hyllyillä oli pelastusliivejä, mutta ei todellakaan sellaiselle määrälle sakkia, mitä siinä meitä oli. Matka oli todella lyhyt, jonkun vartin verran me siinä jännättiin, että löydetäänkö ittemme meren pohjasta vai päästäänkö perille asti. No hyvinhän se sitten meni - parasta tietty oli, että perille päästyämme meiän piti hyppiä paatista toiseen päästäksemme laiturille. Ei se oo aina niin justiinsa.

Ross Island oli oikein hyvä tapa viettää aikaa. Muutama tunti vierähti siellä oikein hyvin. Leikin Indiana Jonesia ja kolusin vanhoja raunoita...

                     ... juoksentelin pitkin japanilaisia bunkkereita ja säikyin niissä asuvia lepakoita...

       ... fiilistelin paratiisimaisemia....

                                                      ... ihastelin vanhoja hautakiviä...

... ja leikin luontokuvaajaa (Rossilla asuu tämmöisiä söpöjä peuroja).

Rossille oli sisäänpääsymaksu muistaakseni 20rupiaa. Kamera taisi maksaa 10 rupiaa. Kamera kannattaa ottaa mukaan, sillä kuvattavaa löytää - ainakin, jos rakastaa yhtä paljon rappioromantiikkaa, kuin allekirjoittanut. Ross on erittäin tärkeä kohde ajatellen Intian historiaa. Sitä vaan ymmärtää enemmän ympäröivästä kulttuurista, jos hetkeksi palaa ajassa taaksepäin.

Port Blairiin palattua päätettiin jatkaa Intian historiaan tutustumista ja otettiin suunnaksi Cellular Jail. On muuten käymisen arvoinen paikka tämäkin! Sinne ne Intian vapaustaistelijat aikoinaan vietiin. Julmat britit. Nähtävillä on esimerkiksi paikka, jossa ennen hirtettiin vankeja. Hirttopuu on edelleen alkuperäinen, samoin ne luukut, joihin lopuksi ruumiit pudotettiin. Kieltämättä meni kylmät väreet, kun kävin kurkkaamassa, miltä näyttää luukkujen alla. Kyllä ihmismieli voi olla sairas.

Ps. Jos Port Blairille menette, niin suosittelen käymään Gagan restaurantissa! Tämä rafla löytyy myös Lonely Planetista ja syötiinpä siellä muuten yhdet parhaimmat intialaiset safkat koko vaihdon aikana! Voin vaan suositella sitä herkullista alu gobia (perunaa ja kukkakaalia) sekä naan leipää. Mmmmmm. Taidankin lähteä keittämään yönuudeleita. 

Paratiisisaaret

Mua harmittaa nyt ihan älyttömästi! Oon valehtelematta useamman tunnin työstänyt tätä yhtä postausta, mutta mönkään meni. Mulla oli tässä ties kuinka monta kuvaa ja tarkoituksena kirjoittaa samassa yhteydessä Havelockin lisäksi myös Ross saaresta ja Port Blairista. Justjoo. Ensin kaatui netti ja sen jälkeen kaikki kuvat menivät ihan miten sattuu. Ne hyppi ties missä ja niitä oli limittäin ja lomittain. Yritin tuossa aikani kikkailla niitä takaisin paikoilleen, mutta eihän siitä mitään tullut. Olin sitten tylsä ja poistin Port Blairin ja Rossin kuvat tästä postauksesta. Voin yrittää tehdä niistä postausta erikseen, mutta voi olla, että se jää tässä tohinoiden keskellä. :( Mulla ei ole tässä enää kovin paljoa aikaa, viikon päästä oon meinaan tulossa jo Suomea kohti ja mulla olis vielä pari postausideaa ennen sitä. Kunhan vaan nettiä riittää, muuten niiden tekeminen jää vasta Suomeen.

Nojoo se siitä valituksesta, mennään nyt näillä. Palataanpa ajassa taaksepäin muistelemaan, minkälaista Andamaaneilla oli. Viimeksi kirjoittelin siitä, kuinka otettiin Varanasista yöjuna Kolkataan. Tää matkahan ei ihan mennyt suunnitelmien mukaan. Oltiin varattu junasta paikat reilu kuukausi ennen. Loppujen lopuksi kävi niin, ettei kaikki meistä saaneet junasta paikkaa, vaan meillä oli näitä paikkoja vain kahdelle meistä sleeper 1. vaunusta. Juna-asemalla oli muutenkin aikamoista sähläystä ja loppujen lopuksi meillä tais olla 10 minuuttia aikaa löytää oikea juna. Juostiin kamalaa vauhtia rinkkojen kanssa oikeaan junaan. Hämmennystä herätti se, että sleeper 2. kyllä löydettiin, mutta 1. vaunu loisti poissaolollaan. Ykkösen tilalla oli muita vaunuja, joten hypättiin sitten sleeper 2:n kamalassa kiireessä.

Koko juna oli aivan täynnä. Siellä me sitten hengattiin käytävillä muutaman tunnin ajan. Konnariakaan ei näkynyt. Lopulta kun aurinkokin oli jo laskenut, tuli konnari vaunuun ja kuultiin, että sleeper 1. vaunu on ihan viimeinen vaunu koko junassa. Ei sitten muuta kuin seuraavalla asemalla juostiin monta vaunua eteenpäin ja löydettiin meiän paikat. No mutta mitäpä kävikään! Katottiin vähän, kun meiän paikalla oli muutama muu ihminen ja kovasti he siinä selittivät, että nää on meiän paikat. Selvisi sitten, että meiän toinen paikka oltiin annettu eteenpäin, kun meitä ei kuulunut junaan. :D Voi sitä riemua! Siinä me sitten nelisteen (tavattiin Joukon kaveri Varanasissa ja reissattiin kaksi viikkoa yhdessä) istuttiin rivissä yhdellä sleeperin laverilla, joka on siis yhdelle ihmiselle tarkoitettu. Lopulta alkoi ottamaan niin paljon tää tilanne pannuun, että Gugu ja Jouko jäi nuokkumaan laverille ja me Teron kanssa etittiin käytävältä paikka ja käytiin siihen makaamaan. Sinä yönä ei kyllä nukuttu. Onneks junamatka kesti jonkun 15 tuntia vaan, joten tää oli vielä siedettävissä. :D

Kalkutaan päästyämme otettiin prepaid taksi lentokentälle. Matka lentäen kesti noin kaksi tuntia Port Blairiin. Port Blairiin saavuttuamme täytettiin yks lappu ja hetken päästä meillä olikin kuukauden lupa Andamaaneille ja leima passissa. Tätä ei siis tarvitse hankkia Suomesta jo etukäteen ja lupa on ilmainen. Lupalapussa on määritelty saaret, joihin turisteilla on lupa mennä. Sen saa siinä odottaessa.

Oltiin Port Blairilla yksi yö, sillä tultiin sen verran myöhään paikalle, että viimenen lautta Havelockille oli jo ehtinyt mennä. Oltiin varattu huone Port Blairilta jo etukäteen, samoin majoitus Havelockilta ja lautat sekä muut kuljetukset. 

Matka Port Blairilta Havelockille taittui mukavasti isommalla lautalla, jossa oli ilmastoinnit ja kaikki. Telkkarissa pyöri Port Blair dokkarit ja ihmeteltiin meressä uivia delfiinejä! Tiedettiin, että meiän määränpää tulee olemaan aikamoinen paratiisi - ja niinhän se olikin! Andamaaneille (kuten myös Intiaan ylipäätään) on päästävä vielä takaisin. Silloin mäkin hankin ne sukellusluvat.

Havelockilla sielu lepäsi. Päivittäin tsillasin riippumatossa, kävin pyöräilemässä, tsillasin vähän lisää, söin, tsillasin, söin ja mietin mitä söisin seuraavaksi. Sit mä kömminkin taas riippumattoon. Harmi tietty, kun en voinut osallistua sukelluskurssille, ottaa aurinkoa tai uida meressä (se oli muuten niin lämmintä, mitä nyt siellä vähän kahlailin), kun otin täällä tatuoinnin (ja nyt te kaikki pidätte mua hulluna, kun oon ottanut Intiassa tatuoinnin :D). Silti se aika vain jotenkin kului. Heti saarelle päästessämme heitin rannekellon pois ja päätin, että nyt lomaillaan! Ja niinhän mä lomailin. Ens kerralla mä myös aion uida ja ottaa aurinkoa. Ne on semmoisia lomailujuttuja kans.

Kannattaa ehdottomasti muistaa ottaa ajokortti mukaan, jos haluaa vuokrata mopon! Mä olisin niin halunnut ottaa skootterin alle ja lähteä huristelemaan, mutta Andamaaneilla onkin aika tarkkaa. Ajokortti pitää olla mukana, jos meinaat ajaa. Mä olin tottakai jättänyt omani Suomeen, koska kuvittelin, etten mä semmosia tarvitse Intiassa. Piti sitten vuokrata pyörät. Kannattaa muuten tsekata mummopyörä kuntoon tai käy niinku mulla. Lähdettiin ajelemaan 8 kilsan matkaa ranta numero 7:lle (on listattu Aasian parhaimmaksi rannaksi) ja se oli TUSKAA! Pyöräily on aina ollut tosi jees, nyt mä en meinannut päästä eteenpäin millään. Jotenkin se jatkuvasti jarrutti. Takas tullessa taisinkin taluttaa pyörää koko matkan ja vain alamäet mä tulin sillä alas - tosin silloinkin piti polkea ihan hulluna, että ylipäätään pyörä kulki mihinkään. :D Suuria ongelmia. Onneks seuraavalla kerralla löysin ihan superpyörän ja viiletin sillä itekseni menemään pitkin saaren suoraa tietä. 

Mikä fiilis polkea tyhjällä tiellä! Toisella puolen vehreää sademetsää ja toisella puolen valkoista hiekkarantaa ja turkoosia merta. Pysähtelin matkan varrella kuuntelemaan kaikkea sitä mun ympärillä olevaa: meren kohinaa, lintujen laulua, kaskaiden siritystä. Keskityin vain itteeni ja siihen, minkä keskelle mä olen päässyt.

Parkkeerasin pyörän yhdelle saaren rannoista ja ihmettelin niitä pieniä rapuja (onko noi edes rapuja). Siellä ne pistää menemään pikkuisessa simpukassa ja säikkyvät kaikkea ja kaikkia. Tää oli aika utelias yksilö.

Ja takaisin Dive Indian hengailumestoille! Riippumatoissa riitti valinnanvaraa. Mun lemppari oli semmosen puun alla, josta aina välillä kopsahteli päähän kummia hedelmiä. Ne sattui, mutta hyvät päiväunethan siinä nukkui. 

Havelockilla ei oikeastaan ole mitään, jos etsii hirmuisesti aktiviteettia. Mielettömät sukellusmahdollisuudet toki ja olin hieman kateellinen, kun Jouko ja Tero suorittivat sen kurssin siellä, mutta miksi sitä pitäisi olla niin kamalasti tekemistä. Parasta vaan olla ja hetkeksi pyyhkiä kaupungin pölyt itsestään. Havelockilla on pieni keskusta, jossa on muutama kioski, yksi ruokakauppa ja tällainen markettialue, josta ostetaan hedelmät ja vihannekset tuoreeltaan. Sinne me kipiteltiin useammankin kerran päivässä.  

 Jos meiän menomatka Havelockille oli mukava, niin matka takaisin Port Blairille oli kaikkea muuta. :D Tommosella pienellä purkilla me seilattiin. Meiän paikat oli ihan pohjakerroksessa, jossa ei ollut edes ikkunoita. Mun oli pakko mennä kannelle ulos, sillä tulihan siellä aika huono olo laivan velloessa. Primperania vaan rinkasta ja palasin takas elävien kirjoihin.  Ihmeteltiin auringonlaskua, ihailtiin turkoosia merta, ihasteltiin tähtiä ja tutustuttiin muutamaan aivan ihanaan paikalliseen, jotka hekin hengailivat kannella. Incredible India, sitä se on.

Holy cow!

Oon pitkään haaveillut Varanasista ja vihdoin pääsinkin toteuttamaan mun unelmiani. Meillä oli lennot Delhin kautta tähän pyhään kaupunkiin. Junalla olis mennyt useampi päivä, joten mukavampaa olla perillä muutamassa tunnissa. Haluttiin Belupur water tankin alueelle, jossa myös meidän ennakkoon varattu guest house oli. Holin vuoksi oli suositeltavaa varata majoitus jo etukäteen. Lentokentällä prepaid taksista (non ac) pyydettiin 680 rupiaa, mutta jätettiin kyyti ottamatta. Jatkettiin matkaa parkkipaikalle ja samantien meidät ympäröikin useampi taksikuski. Yhtäkkiä matkan hinta tippuikin 300 rupiaan ja päästiin tyytyväisenä jatkamaan matkaa.  Kilometrejä ja liikennettä riitti, joten tähän reissuun meni reilu tunti. Belupurilta käveli vanhaan kaupunkiin noin 15-20 minuutissa.

Mä olin niin fiiliksissäni jo alusta alkaen Varanasista. Ihan toinen meininki, kuin tähän asti missään meidän käymässä paikassa täällä. Sanoisin, että Varanasista joko tykkää tai ei tykkää - vähän niinku koko Intia jakaa ihmisten mielipiteitä. Jouko ei tykännyt pyhästä kaupungista ollenkaan ja Gugukin sai aika inhottavan vastaanoton jo heti ensimmäisen päivän aikana, kun jotkut pikkupojat sekoitti lehmän lantaa holiväreihin ja heitti sitä reppanan selkään. :( Mä taas taisin tirauttaa muutamat onnenkyyneleet päästessäni vihdoin ja viimein, monen vuoden odotuksen jälkeen, Gangesin äärelle. Olinkin yhtä hymyä koko viikon ja imin itseni täyteen sitä kummallista meininkiä. Pyhiä miehiä hengailemassa alasti teltoissaan (ei kyllä nähty yhtäkään yhdellä jalalla seisovaa miestä tai mitä Madventuresissa nähtin), lapset uiskentelemassa joessa kuumana kesäpäivänä, lehmät aamukylvyssä ja naiset pesemässä sarejaan ja levittämässä niitä kuivumaan portaille. 

Varanasissa on saatavilla autoriksojakin, mutta oma kokemuksensa on matkata tällaisella poljettavalla riksalla. Kyllä niihin jopa kaks suomipyllyä mahtui, kun vähän sählättiin. Voivoi niitä reppanoita, jotka meitä kuskas pitkin huonokuntoisia katuja.

Holia juhlittiin parin päivän ajan Varanasissa. Reppana katukoirakin saanut osansa juhlinnoista. :(

Jouduttiin useamman kerran holivärien uhriksi (porukkaa vaanii jopa parvekkeilla väriämpäreiden kanssa), joten päätettiin käydä ostamassa omat vesipyssymme ja värimme. Täytettiin ne oikeaoppisesti Gangan pyhällä vedellä ja lähdettiin kostoretkelle...

... mutta turpiin tuli! Pikkupoikia roikkui ties missä ja lopulta tulos oli tämä. Taidettiin me vahingossa luovuttaa myös meidän aseet ja värit niille, että hyvin meni. Mulla on muuten vieläkin näin kolmen viikon jälkeen tota väriä päässä. Vaatteet meni tottakai roskiin. Onneks sentään olin fiksuna jättänyt laukun guest houselle ja laittanut rahat ja avaimet vedenkestävään rahavyöhön, jota pidän housujen alla. Olis voinut harmittaa. 

Meitäkin yritettiin saada mukaan tanssimaan, mutta ne tanssiliikkeet oli sen verran omituisia ja kyseenalaisia, etten kehdannut. Tosin kyllä mut ainakin kolmesti kai revittiin mukaan katureiveihin? Ihan hauskaa touhua, mutta jengi on kyllä täysin sekaisin täällä holin aikaan. :D 

Meidän guest housea vastapäätä asui aivan ihana perhe, jotka kutsuivat meidät syömään holin kunniaksi. Perhe seurasi meitä sivusta, kun me ahdettiin itsemme täyteen herkullisia ruokia. Sitä ruokaa tuli aina vain lisää! Todella mukavia ihmisiä. :) Ihmiset tekee Intiasta juuri sen Intian, mistä mä pidän. Se vilpittömyys, vieraanvaraisuus ja aito kiinnostus susta. Sitä tulee ikävä, kun reilu kahden viikon päästä palataan Suomeen!

Varanasi on jaettu uudempaan ja vanhempaan kaupunkiin. Itse pidin enemmän jälkimmäisestä ja siellä tulikin hengattua. Kerran me taidettiin tässä uudemmassa kaupunginosassa pistäytyä ostoksille. Vanha kaupunki oli niin viehättävä. Kapeita, pieniä kujia, joihin taidettiin eksyä joka kerta. Aina tuli pitää mielessä, että missä suunnassa menee joki ja missäpäin on iso pääkatu. Sokkeloisilta kujilta löytyi aina uusia paikkoja ja uutta ihmeteltävää. Suosittelen myös eksymään Blue lassiin - kertoisin teille, missä se on, jos osaisin. Kahdesti me se vahingossa löydettiin. Suuremman polttoghatin alueella taisi olla. Tais myös hindujen yksi tärkeimmistä temppeleistä, Golden temple, olla siinä lähistöllä (tuli sielläkin käytyä ja voisin kuvata sitä helvetiksi maanpäällä). Parhaat lassit nautin Sinisessä lassissa koko Intiassa olon aikana. 

Monesti päivän aikana sokkeloisilla kujilla tuli vastaan miehiä hokien mantraa ja kantaen vainajaa paareilla kohti polttoghatia. Polttoghateja on tietääkseni ainakin kaksi Varanasissa. Isommalla ghatilla ruumiita ilmeisesti poltetaan noin 150 päivässä. Kunnon bisnestä tämäkin. Yhtäkkiä sun vierellä saattaa olla mies selittämässä ne samat jutut ghatin toiminnasta ja loppuun sulta pyydetään  lahjoitusta - tää toistui joka kerta ghateille mentäessä. Vieressä on rakennus, jossa vanhat ihmiset odottavat kuolemaa. Tämän jälkeen kastittomat polttavat ruumiin rannassa (kastijärjestelmähän on poistettu Intiasta jo aikoja sitten, mutta kyllä se vaan edelleen elää). Polttopuut on ostettavissa viereltä. Lisäksi polttoghatien alueella on pieniä kojuja, joista saa ostettua kauniita käärinliinoja vainajalle. Polttoghatien touhuja saa seurata, kunhan muistaa kunnioittaa vainajia eikä ota valokuvia ghateista. Kuulemma vainajan sielu voi jäädä jumiin kuvaan, tai jotain. Toivottavasti ykskään sielu ei hengannut noilla polttopuilla kuvaushetkellä.

Joka ilta suuri määrä ihmisiä kokoontui tälle yhdelle suurimmista ghateista seuraamaan jotakin rituaalia. Jäi selvittämättä, että mikä tää juttu oikein oli. Rannassa oli useampia miehiä pyörittelemässä tulta ja toisella puolella ghatia rummuteltiin ja joku mies puhui mikrofoniin. Otettiin vene tunniksi ja päästiin seuraamaan Gangalta tätä tapahtumaa - kuten moni muukin veneen vuokrannut teki.

Tässä vielä kuvaa joka iltaisesta rituaalista. Isomman ghatin vieressä oli tämmönen pienempi rituaali meneillään joka ilta.

Intialaisia makeisia. Nää on vähän turhan makeita mun makuun, mutta gulab jamun on ihan hyvää. Se on tuo ruskea pallo tossa liemessä. Tietääkseni myös nuo nakin näköiset ovat gulabia. Semmonen sokeripallo, mikä maistuu vähän munkilta. Yhtä palloa kun on puolet järsinyt, on jo makeannälkä taltutettu.

Oltiin Varanasissa viikko. Aika meni ihan mielettömän nopeasti, vaikka periaatteessa ei tehtykkään sen ihmeempiä. Ihan parasta vaan hengata Gangan äärellä ja ihmetellä elämää. Yöksi hypättiin junaan ja matkattiin Kolkataan, josta mentiin suoraan lentokentälle ja jatkettiin Port Blairiin Andamaaneille. Seuraavalla kerralla siis valkoista rantaa, turkoosia vettä ja riippumattovarpaita!